Koulutushistoria on historiallinen tutkimus koulutuksesta, opetuksesta, kasvatuksesta ja oppimisesta (Wikipedia 4.9.2020). Tämä tutkimus tapahtuu pedagogiassa, psykologiassa, historiassa, ideoiden historiassa, sosiologiassa, sosiaalipsykologiassa, valtiotieteessä, taloustieteessä ja muussa. Tukimukset ylittävät usein opinhaarojen rajat. Alun perin kiinnostuksen tätä tutkimusta kohtaan herätti ehkä koulun tai oppilaitoksen päätös juhlia vuosipäivää ja halu saada katsaus sen aikaisempaan toimintaan.

Myöhemmin perustettiin yhdistyksiä keräämään tietoa ja aloittamaan tällaista tutkimusta. Suomessa on nyt suomenkielinen Suomen kasvatus- ja kouluhistoriallinen Seura ja ruotsinkielinen Svenska skolhistoriska föreningen i Finland. Ruotsissa yhdistyksen nimi on Föreningen för svensk undervisningshistoria. Vastaavia järjestöjä on ainakin Tanskassa, Norjassa, Saksassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa. Toisaalta ne puuttuvat Baltian maista huolimatta siitä, että mm. Virossa monet koulut ovat usein kaksi kertaa vanhempi kuin Suomessa.

Svenska skolhistoriska föreningen i Finland nimisen yhdistyksen toiminta on keskittynyt säännöllisesti painattamaan julkaisua Skolhistoriskt Arkiv sisältäen ammattimaisten tutkijoiden ja muiden tutkimusalueesta kiinnostuneiden raportteja. Yhdistys Svenska skolhistoriska föreningen i Finland perustettiin 1949. Vuonna 1952 se julkaisi ensimmäisen julkaisunsa Skolhistoriskt Arkiv nro 1. Silloin toimituskomitean puheenjohtaja Gösta Cavonius korosti, että “koulut ovat yhä enemmän yleisen edun keskipisteessä. Tästä seuraa myös, että opetuksen ja kasvatuksen historia saa vähitellen kasvavan merkityksen. Se on tärkeä osa kansamme historiaa ja on arvokas kulttuuriperintö, joka on tallennettava tulevaisuutta varten.”

Tämän Skolhistoriskt Arkiv-nimisen julkaisun ensimmäisessä numerossa oli neljä artikkelia ja kaksi “kouluhistoriallisia-asiakirjaa”. Artikkelit käsittelivät ruotsinkielisen Keski-Pohjanmaan kansakoulunopettajapiirin historiaa, otteita Åbolands folkhögskola-nimisen kansanopiston historiasta, runoilija Gånge Rolfin (Viktor Karl Emil Wichmann) runoutta ja ruotsinkielisten oppikoulujen laulunopettajien matrikkeli ajalta ennen vuotta 1870. Kouluhistorialliset asiakirjat koostuivat osittain kahdesta kirjeestä kurinpidollisissa asioissa Svenska normalskolanin arkistoista ja osittain neljän huomattavan miehen ylioppilasesseistä: Albert Edelfeltin (1871), Waldemar Ruin 1876), P.E.Svinhufvudin (1887) ja Edward Westermarckin (1881).

Koulutushistorialiset tutkijat Esbjörn Larsson ja Johannes Westberg Ruotsista korostavat, että koulutushistoriaa käytetään monissa yhteyksissä ensisijaisesti poliittisten ja pedagogisten muutosten legitimoimiseksi sen sijaan, että kuvattaisiin mitä on tapahtunut. Tämän he todistavat usein esiintyvillä viittauksilla vanhempaan koulukuriin tai pedagogisiin sankareihin, kuten John Dewey ja Maria Montessori (Larsson & Westberg 2019, 332 –  33).

Yhdistykset julkaisevat ainakin Ruotsissa ja suomeksi Suomessa myös verkkolehtiä useita kertoja vuodessa. Suomalaisen verkkolehden nimi on Kasvatus ja aika, Ruotsissa Vägval. Vastaavaa sähköistä lehteä ei julkaista ruotsiksi Suomessa. Sitä kompensoi tämä blogini, joka ilmestyy kuukausittain. Sen tekstit olen nyt kokokoamassa pieneksi koejulkaisuksi, jonka olen painamassa 10 kappaleena.

Viime vuosikymmeninä yliopistot ovat yhä useammin ryhtyneet hoitamaan koulutushistoriallisen kasvatustieteen tutkimusta. Tutkimuksen laajuus riippuu kuitenkin suurelta osin tutkimusalueesta kiinnostuneiden tutkijoiden määrästä. Erityisesti Ruotsissa koulutushistoriasta on tullut suuri tutkimusalue, jossa toimii kymmeniä tutkijoita. Myös Tanskassa tutkijoiden määrä on melko suuri. Suomessa tilanne on erilainen, koska vasta viimeisen vuosikymmenen aikana suomenkieliset tutkijat ovat heränneet uudestaan tieteellisen koulutushistoriallisen tutkimuksen tarpeellisuuteen. Yksi syy voi olla, että suomenkielisiä yli 100-vuotiaita oppilaitoksia ei ole paljon. Latina, ruotsi ja venäjä syrjäyttivät pitkään suomen kielen, ja siitä kehittyi opetuskieli vasta 1800-luvun lopulla. Pienemmät pohjoismaiset kielialueet, kuten islanti ja saame, esiintyvät koulutushistoriallisissa tutkimuksessa vain muutaman tutkijan kautta. Sama koskee ruotsinkielisiä koulutushistoriallisia tutkijoita Suomessa.

Levittääkseen tietoa Suomen ruotsinkielisen kouluhistoriallisen yhdistyksen toiminnasta olen kotisivun <www.skolhistoria.fi> lisäksi myös avannut Facebook-sivun <https://www.facebook.com/skolhistoriafi/>. Sivu voi periaatteessa tavoittaa merkittävän määrän ihmisiä Facebookissa.  Sen tarkkaa toimintatapaa en kuitenkaan tunne. Olen ymmärtänyt, että Facebook automaattisesti rajoittaa näkyvien viestien määrän 25 henkilön viesteihin. Tekemällä itseni Facebook-ystäväksi useitten ihmisten kanssa toivon edelleen voivani levittää yhdistyksen tietoja etenkin ruotsiksi. Syyskuuhun 2020 asti yhdistyksen Facebook-sivu oli saanut jopa 290 seuraajaa. Viime kuukauden aikana sivu saavutti 73 ihmistä huolimatta siitä, että toiminta sivulla oli melko vähäistä. Tällä sivulla kerron yhdistyksen vuosikokouksista, julkaisuseminaareista, blogeistani ja julkaisen kuvia koulurakennuksista.

Koulutushistoriallista tutkimusta on tietysti tehty paljon aikaisemmin ruotsin kielellä Suomessa. Professori Karl Bruhn laati päälinjat muun muassa kirjassaan Utvecklingslinjer i pedagogikens historia ja myös professori Håkan Andersson on kirjoittanut ruotsiksi koulutushistoriasta. Suomen kielellä professori Matti T. Kuikka on kirjoittanut aiheesta kirjassaan Kasvatuksen historian tutkimus. Kuikka korostaa, että kasvatushistorian tutkimuksen tehtävänä on antaa koulutuksen jatkuvalle kehitykselle pidempi näkökulma (Kuikka 2005, 14). Lisäksi hän toteaa, että sekä kansainvälisesti että kansallisesti nykyaikaista kasvatushistoriallista tutkimusta on tehty 1970-luvun lopulta lähtien (Kuikka 2005, 8).  Jukka Rantala, Hannu Simola ja Sirkka Ahonen ovat myös panostaneet merkittävästi kouluhistorialliseen tutkimukseen Suomessa. Hannu Simolan teoksessa Finnish Education Mystery. Historical and Sociological essays on Schooling in Finland och Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiitkasta hän totesi m.m. että “vaikka koulutus ei liittynyt suoraan autoritaarisen vallan käyttämiseen, se hyödynsi ja tuotti valtaa. Valta mahdollisti hyvät asiat, mutta sulkee samalla pois syrjäytyneiden yhteiskunnan ryhmien tarpeet.” (Ahonen 2016).

Vuosikymmenen vaihteessa noin vuonna 2010 koin itse kongressissa Jyväskylässä, että koulutushistoriallinen tutkimus oli Suomessa aallonpohjassa, koska suomalaisissa yliopistoissa oli vain yksi tutkimusvirka. Sen jälkeen tutkimus on löytänyt uutta puhtia ilmeisesti filosofisen päättelyn kautta. Seminaarissa Oulussa Kaisa Vehkalahti esitteli vuonna 2019 näkemyksiä kansallisesta tarinasta koulutushistoria Suomessa (Looking for a National Story within a Globalizing Field of History of Education). Hän ei kuitenkaan ole vielä julkaissut näitä näkemyksiään kirjallisesti.

Larsson ja Westberg toteavat, että “kun kasvatuksellinen historiallinen näkökulma kiinnittää huomionsa koulutusjärjestelmän vaihtelevuuteen, se voidaan asettaa sellaista filosofista tai didaktista näkökulmaan vastaan, jossa pedagogisia ilmiöitä pidetään ikuisina ja ajattomina. Kiinnostus muutokseen voidaan nähdä myös portaikkona, jossa siirrymme selkeydestä selkeyteen kohti historiallista päätavoitetta, joka koostuu viimeisimmästä koulureformista tai opetussuunnitelmasta” (Larsson & Westberg 2019, 32 – 33).

Henkilökohtaisesti mietin että, voisiko olla hedelmällisempää nähdä koulutuksen historia laajemmasta näkökulmasta, jossa koulutushistoriallisia ilmiöitä tarkastellaan sen taustalla olevien olosuhteiden perusteella. Kiinnostukseni keskittyy siis siihen, miten nämä olosuhteet vaikuttavat ilmiön kehitykseen, muutokseen ja lopulliseen hajaannukseen. Näkemykseni kasvatushistoriaan sisältää siis myös tulevaisuuden näkökulman siinä määrin, että alkuperäiset olosuhteet rajoittavat ja hallitsevat suuresti ilmiön kehitysmahdollisuuksia. Joten esim. oppikoulusta ei olisi koskaan voinut tulla koko kansan peruskoulutus, koska lähtökohtana oli, että oppilaista tulisi osa maan eliitistä virkamiehinä, tutkijoina, hallintohenkilöinä ja tienraivaajina, toisin kuin laajat massat, joiden tehtävänä oli toteuttaa konkreettista työtä maataloudessa, teollisuudessa, palvelu- ja kuljetusalalla. Oppikoulu ei olisi voinut hyväksyä ajatusta koulutuksen tasavertaisuudesta kuten peruskoulu ei voisi koskaan toimia erilaistettuna koulutuksena, koska se menettäisi silloin perusajatuksensa tasa-arvoisesta peruskoulutuksesta.

Kuten professori Michael Uljens kirjoittaa, tieteen jokainen kehitys ei noudata ulkoisen ajan kehystä, vaan opinahjolle tyypillistä sisäistä logiikkaa. Tämän tulisi koskea myös kasvatushistorian kaltaista aluetta, vaikka täällä ei voida puhua tietystä tieteenhaarasta. Hän korostaa, että “historiallinen tutkimus on objektiivisen ajan ja eksistentiaalisen ajan yhdistämistä historiallisen kehityksen tarinassa. Filosofisten ja pedagogisten ideoiden referenssit ovat objektiivisessa ajassa, mutta ne kehittyvät omien olosuhteidensa perusteella.” (Uljens (2000, i).

Lähteet:

Ahonen Sirkka (2016) Kouutustutkija jonka tallissa puhutaan yhteiskunnasta. Kasvatus & Aika 10(2) 2016, 107 – 109.

Bruhn Karl (1963) Utvecklingslinjer i pedagogikens historia. Helsingfors

Kuikka Matti T. (2005) Kasvatuksen historian tutkimus. Jyväskylä.

Larsson Esbjörn, Westberg Johannes (2019) Utbildningshistoria, Lund.

Simola Hannu (2015) Finnish Education Mystery. Historical and Sociological esseys on Schooling in Finland.

Skolhistoriskt Arkiv 1 (1952) sisältyy teoksessa Skolhistoria 1 – 5.

Uljens Michael (red.) (2000) Pedagogikens problem. Kulturella utvecklingslinjer och teoretiska spörsmål. Pedagogiska rapporter Nr 13/2000. ÅboAkademi.

Martin Gripenberg