[:sv]Studentexamen uppdateras kontinuerligt[:fi]Ylioppilastutkintoa päivitetään jatkuvasti[:]

[:sv]Till medlet av 1800-talet hade universitet ett muntligt inträdesprov vid vilket den potentiella studenten för professorn skulle visa sina kunskaper i latin och kristendomens grunder. Då sökandenas antal ökade blev det betungande för professorerna. År 1853 infördes i Finland en studentexamen vid gymnasierna. Genom denna erhöll studenten rätt att inleda sina studier vid universitetet vid vilken fakultet som helst utan vidare prövning.

Studentexamen utvecklades därför till gymnasiets slutexamen. Genom den mäts de kunskaper, förmågor och den mognad eleven har uppnått. Studentexamen tillkom under inflytande av motsvarande reformer i andra länder i Europa. Sverige hade studentexamen fram till år 1968, men då först grundskolan och därefter också gymnasieskolan (som inkluderar yrkesutbildning) infördes avskaffades den där i jämlikhetens namn. I stället infördes år 1977 ett högskoleprov. Provet var inledningsvis kostnadsfritt och öppet för alla, men alla kunde inte använda poängen för urval till universitetsstudier. 1982 infördes en avgift för att få göra provet. Sedan 1991 är provet öppet för alla oberoende av tidigare studier, och alla kan använda provresultatet vid ansökan till universitet och högskolor.

I Danmark har man behållit beteckningen studenterexamen, men i Norge liksom i Tyskland har den fått namnet Abitur. I Frankrike heter examen baccalaureat. I England talar man om A-levet (Advanced level), som betonar den höga kunskapsnivånI Italien och Tjeckien används benämningen Maturita, som betonar elevens mognadsnivåI Holland (Entexamen) och på Irrland (Leaving exam) betonar benämningen att det är slutexamen från gymnasiet. Så heter den också i de nyare europeiska IB-gymnasiernas slutexamen, Final exam. Motsvarigheten i USA är High School Graduate, som liksom studentexamen endast framhåller att studierna vid gymnasiet har nått ett slut.

I Finland har studentexamen haft en avgörande betydelse för utformandet av den finländska bildningen och dessutom verkat som ett viktigt redskap för att öka den sociala rörligheten så att ungdomar från fattiga och socialt missgynnade familjer har kunnat uppnå en högre social position i samhället. Därför upplevs studentexamen i finskspråkiga kretsar ofta ha ett mycket stort värde. Studenterna har uppfattats som fosterlandets hopp och de har fått en central roll bla. i Helja Valtonens roman Vaimoke (Kaarninen  & Kaarninen 2002, 175, 370).

Studentmössan kom 1865 som ett lån från Tyskland via Sverige och Danmark. Det är en helt kulturbunden symbol för vilken det inte finns några officiella bestämmelser. Studentexamen var länge förbehållen manliga studerande, men på 1870-talet bröts glastaket av Wilhelmina Sofia Gadolin och Maria Tschatschulin. De fick emellertid inte bära studentmössa utan endast lyran som en brosch på bröstet. Emma Irene Åström utmanade förbudet 1873, men tvingades av det patrialkaliska samhällsklimatet att bära studentmössan endast inomhus. Först följande år 1874 erhöll kvinnor officiellt rätt att avlägga studentexamen, men också då krävdes att de erhöll specialtillstånd ända fram till år 1901. Från år 1897 fick också de kvinnliga studenterna bära studentmössa jämlikt med de manliga. Studentmössans betydelse som social markör visas också av att studenterna långt in på 1900-talet fortsatte att bära den hela sommaren och alltjämt bärs den vid Valborgshögtiden.

År 1896 tog lika många finskspråkigasom svenskspråkiga studentexamenKaarninen  &. Kaarninen 2002, 370)

På 1920-talet överfördes studentexamen från universiteten till gymnasierna. Då ingick det i examen fem obligatoriska prov: modersmål, andra inhemska språket, ett främmande språk, matematik och som nytt ämne realprovet i vilket studenternas kunskaper mättes i naturvetenskapliga ämnen, historia och religion. Realprovet var så till vida intressant att studenten själv beroende på uppgifterna kunde välja vilka ämnen och vilka frågor som besvarades eller lämnades obesvarade. Sålunda kunde en student helt låta bli att besvara frågorna i tex. religion eller historia ifall hen kunde uppnå tillräckliga poäng i naturvetenskapliga ämnen eller tvärtom.

De gymnasiestuderande som i sina studier var så långt komna att de var beredda att avlägga studentexamen har kallats abiturienter, efter den tyska benämningen på studentexamen, Abitur (I Norge kallas de ”russ”). Tidigare var det uttryckligen benämningen på eleverna i gymnasiets sista klass, men sedan det årskurslösa gymnasiet infördes har begreppet blivit mera svävande och används inte längre lika frekvent.

Gymnasiet gjordes kursformat från år 1982 och då inleddes även periodläsning i gymnasiet. Syftet var ursprungligen att i Finland skapa en gymnasieskola enligt modell från Sverige, vilket emellertid inte lyckades även om reformen möjliggjorde s.k. dubbelexamen, dvs. så att en studerande kunde avlägga såväl studentexamen som yrkesexamen genom att i sina studier kombinera kurser såväl från yrkesutbildningen som från gymnasiet. Denna reform krävde en betydande satsning på studiehandledningen emedan de studerande gavs större frihet att själva utforma såväl innehållet som tidslängden för sina studier. Reformen avsåg att öka möjligheterna för också andra än gymnasister att skriva studentexamen och få möjligheter till högskolestudier.

Så länge abiturienternas antal var lågt var studentexamen muntlig, men 1852 förordnades skriftliga prov vid sidan av de muntliga. De muntliga proven krävde resa till Helsingfors där de avlades vid universitetet. Det var först efter dessa prov som studentexamen var avlagd och studentmössan kunde bäras (Kaarninen & Kaarninen 2002, 161 – 162). Först 1919 upphörde man slutgiltigt med de muntliga examina. Då beslöts också att prov i modersmål, andra inhemska språket, ett främmande språk, matematik och realprovet skulle vara obligatoriska. Realprovet var ett unikt fenomen i Europa. I detta förhördes abiturienterna i deras kunskaper i religion, historia naturvetenskaper (fysik, kemi, biologi och geografi) Genom införandet av realprovet ändrades studentexamens karaktär så att huvudvikten flyttades bort från språken. (Kaarninen & Kaarninen 2002, 181 – 182). Från år 1947 kunde man välja mellan provet i matematik och realprovet, varvid de obligatoriska ämnenas antal minskades till fyra. Dessutom blev det då möjligt att skriva extra frivilliga prov.

Modersmålsämnet har hela tiden varit ett obligatoriskt ämne. Uppgiften var att skriva en essä som skulle visa abiturientens grad av mognad. Underkänt vitsord i modersmålet har inneburit underkänd studentexamen, medan andra ämnen har kunnat kompenseras med goda vitsord i något annat ämne. Från år 1970 skulle i modersmålsämnet skrivas två prov (essäer) sålunda att det bättre vitsordet blev gällande. Från år 1992 ändrades de två proven så att i det ena skrevs en essäuppgift, medan det andra omvandlades till att behandla en faktatext. Alltjämt erhölls modersmålsvitsordet av det prov som hade lyckats bättre. Från år 2007 är provet i modersmålet uppdelat på ett läskompetensprov och ett skrivkompetensprov. Vitsordet ges som ett medeltal av provresultaten.

Från år 1994 har det varit möjligt att skriva också nordsamiska som modersmål, från 1998 enaresamiska och från 2012 skoltsamiska. Abiturient vars modersmål inte är ett inhemskt språk har från 1996 haft möjligheten att i stället för att skriva finska eller svenska som modersmål skriva något av dessa språk som andra språk, vilket har inneburit en formellt mildare bedömning. I samiska skrivs endast skrivkompetensprovet, alltså en essä.

Från 1994 gjorde man ett försök som gjorde att det blev det möjligt att skriva en tidsmässigt spridd studentexamen vid högst tre skrivningstillfällen, vilket innebar att stressituationen inför skrivningarna minskades. Numera sprider 2/3 av abiturienterna sin studentexamen tidsmässigt på vår- och höstterminen eller ett tidigare eller senare läsår. Avsikten med denna strukturreform var att abiturienterna bättre skulle kunna uppvisa sitt specialkunnande.

År 2005 blev försöket med strukturreformen det fastställda systemet. Samtidigt uppdelades realprovet i 11 olika valbara prov: religion, livsåskådningskunskap, psykologi, filosofi, historia, samhällslära, fysik, kemi, biologi, geografi och hälsolära. I dessa prov ingår emellertid alltid också ämnesövergripande uppgifter. Realproven skrivs numera på två skilda dagar vilket i praktiken gör att abiturienterna måste begränsa sig till några av de nämnda ämnena för att hinna genomföra proven.

Språkproven utgjordes länge av översättningsuppgifter från och till målspråket, men den häftiga språkstriden på 1920- och 1930-talet gjorde att det för finskspråkiga studenter räckte med översättning från svenska till finska. Genom krav från svenskspråkiga skolor och föräldrar infördes 1928 i de svenskspråkiga abiturienternas prov också översättning från svenska till finska (Kaarninen & Kaarninen 2002, 179) Andra inhemska språket gjordes frivilligt från år 2004, vilket medförde att antalet studenter som skriver detta språk har sjunkit avsevärt. År 2009 skrev endast 68 % av abiturienterna detta prov, vilket dock kan ge en litet överoptimistisk bild av situationen då nästan alla svenskspråkiga abiturienter skriver finska och minskningen huvudsakligen har skett bland de finskspråkiga abiturienter som inte skriver svenska.

I främmande språk kan man numera skriva lång eller kort kurs. Proven i främmande språk har uppdelats på ett hörförståelseprov och ett textförståelseprov. År 1993 ändrades hörförståelseprovet så att det inte längre kunde besvaras endast genom kryss i rätt ruta utan där ingår flervalsuppgifter som kompletteras med öppna frågor. Hörförståelseproven har medfört att det i gymnasierna har blivit viktigt att ha någon form av språkstudio där provet kan genomföras.

I studentexamen har möjligheterna att använda hjälpmedel utvecklats under de gångna åren. I matematik hörde det till självklarheten att studenterna på 1950-talet fick använda räknesticka och logaritmtabeller. På 1960-talet fördes en intensiv diskussion huruvida miniräknare skulle tillåtas, emedan de då minskade kraven på abiturienternas förmåga till huvudräkning. Numera är vissa kalkyleringsprogram tillåtna i matematikprovet. Vissa lexikon är numera tillåtna i språkproven.

Den första digitala studentexamen genomfördes 2016 i tyska, geografi och filosofi. Därefter har hela studentexamen digitaliserats stegvis så att också matematikprovet blev digitalt 2019. De digitala studentproven avläggs på den studerandes egen bärbara dator som bör kunna anslutas till det digitala nätverket. Då elevantalet som avlägger provet är stort är det viktigt att abiturienternas identitet fastställs före provtillfället. Provet startas från en USB-sticka som abiturienten får då provet inleds. En del tekniska problem har uppkommit under proven, men lyckades åtgärdas under provets gång. Digitaliseringen innebär också att hörsförståelseprovet utförs på samma dag som det skriftliga provet.

Första världskriget 1914 – 1918 och inbördeskriget 1919 påverkade möjligheten att ordna studentexamen. Under förtrycksperioden utökades kraven på kunskap i ryska och Rysslands historia. En abiturient som protesterade genom att spela Björneborgarnas marsch relegerades.  I ett gymnasium måste studentskrivningen uppskjutas våren 1917 till alla elever var på plats emedan de på vägen mellan hemmet och gymnasiet måste undvika att stöta ihop med revolutionära ryska soldater. Våren 1918 kunde inga studentprov hållas pga. Första Världskriget. Det var första gången abiturienter kunde få bli studenter utan studentprov (Kaarninen & Kaarninen 2002, 159 – 160). Under krigen 1938 – 1945 var det nödvändigt att anpassa studentskrivningarna till den extraordinära situationen. Detta gjordes bla. genom att de obligatoriska ämnena minskades till tre: modersmålet, andra inhemska språket och matematik eller realprov. Också nu under corona-pandemin har man särskilt behövt bekymra sig om att avståndet mellan de skrivande i provsalen är tillräckligt och andra motsvarande skyddsåtgärder vidtagna. I den finska skolan på solkusten i Spanien kunde inte alla prov skrivas 2020 då utegångsförbud hade införts.

Antalet studenter har ökat från par hundra per år kring sekelskiftet 1900 till 32 681 år 2020. Den kraftigaste ökningen skedde på 1950-talet.  Under de senaste åren har antalet studenter emellertid årligen minskat med några procent, vilket kan bero på att årsklasserna har blivit mindre. Andelen kvinnliga studenter har däremot kontinuerligt ökat och utgör nu omkring 60 % av studenterna (Statistikcentralen 2020). Detta sätter också sin prägel på allt fler områden inom högskolor och universitet i synnerhet som de kvinnliga studenterna enligt mediauppgifter i genomsnitt skriver fler ämnen och får bättre betyg än de manliga (MTV 2015).

Man kan konstatera att det för studentexamensnämnden har varit en delikat uppgift att utveckla examen både så att den motsvarat kraven från en förändrad elevtillströmning och samhällets förväntningar på examens innehåll. Ännu man knappast se alla konsekvenser av studentexamens digitalisering.

Av studenterna fortsätter emellertid endast under 20 % sina studier omedelbart vid universitet och högskolor. En ungefär lika stor andel av studenterna fortsätter sina studier vid yrkeshögskolor. 60 % av studenterna fortsatte emellertid inte sina studier omedelbart på högskolenivå, utan väljer någon läroinrättning på andra stadiet eller ett mellanår, kanske i arbetslivet. En orsak kan vara bristen på studieplatser och att dessa har förutsatt avklarat inträdesförhör för att studentexamen i sig inte har berättigat till fortsatta studier. Det här strider direkt mot de avsikter som de politiker engagerade i utbildningsfrågor framhåller då de kräver att genomströmningen på högskolestadiet borde effektiveras för att sänka kostnaderna för utbildningen. Ett försök att åtgärda detta problem är att högskolorna från 2021 skall ta emot en del av sina studerande direkt på basen av betyg förbi inträdesproven.

Jag upplever att överutbudet på studenter och studentexamens feminisering har inneburit ett slags inflation av studentexamens sociala värde. Feminisering är en naturlig följd av att en betydligt större andel av flickorna än pojkarna väljer att gå till gymnasiet. Denna inflation påverkar också universitetsexamens värde så att för att kunna räkna sig tillhöra samhällets intellektuella elit krävs allt oftare doktorsexamen, som erhålls genom strängt formade studieprogram och nästan har lett till ett överutbud också av doktorer. När utbildningsnivån i samhället ökar på detta sätt förvandlar den samtidigt studentexamen till en vattendelare i å ena sidan en filosofiskt och intellektuell elit och å andra sidan en teknisk och praktisk ”underklass”, som genom sin ibland bättre förmåga att attrahera ekonomiska resurser får en del ofta manliga studerande att resonera så att det är inom det tekniskt-praktiska fältet i samhället som det händer mera.

Studentexamen har allt emellanåt kritiserats, men också utnyttjats av privata intressen genom extra preparation av abiturienter som har råd. Jag har förstått att sådana utmaningar som studentexamensnämnden tampas med är dess förmenta ofelbarhet då det ändå är mänskligt att göra misstag och ibland något ojämna censorprestationer (de som rättar proven benämns censor). Därtill måste nämnden ta hänsyn till förändringarna som gäller hur kunskaps- och bildningsbegreppen uppfattas. Gällande kunskap betonas i allt högre grad den kritiska granskningen av det som betraktas som kunskap. Begreppet bildning håller på att alltmer fragmentiseras vilket också speglas i studentexamens ökade valbarhet, som har medfört att det enda obligatoriska ämnet har blivit modersmålet och tom. det andra inhemska språket kan väljas bort.

Källor:

Digital studentexamenhttps://www.ylioppilastutkinto.fi/ylioppilastutkinto/digitaalinen-ylioppilastutkinto

Kaarninen Mervi, Kaarninen Pekka: Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia, Otava 2002.

MTV 2015https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/yo-tulokset-todistavat-naiset-6-5-parempia-kuin-miehet/5123356#gs.tv0ruf

Statistikcentralen 2020https://www.stat.fi/org/tilastokeskus/ylioppilastutkinnot.html

Studentexamensnämnden: https://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylioppilastutkinnosta/historia#:~:text=Ylioppilastutkinto%20sai%20alkusys%C3%A4yksens%C3%A4%20Turun%20Akatemian,T%C3%A4t%C3%A4%20pidet%C3%A4%C3%A4n%20nykyisen%20ylioppilastutkinnon%20alkuna.

Ylioppilastutkinnon historiahttps://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylioppilastutkinnosta/historia

Ylioppilaskirjoitusten historiahttps://www.studentum.fi/tietoa-hakijalle/ylioppilaskirjoitusten-historia-14252

Martin Gripenberg[:fi]1800-luvun puoliväliin asti yliopistossa oli suullinen pääsykoe, jossa potentiaalinen opiskelija osoitti professorille tietojaan latinan ja kristinuskon perusteissa. Kun hakijoiden määrä kasvoi, siitä tuli professoreille turhan rasittavaa. Vuonna 1853 Suomessa otettiin käyttöön ylioppilastutkinto. Tämän kautta opiskelija sai oikeuden aloittaa opintonsa yliopistossa missä tahansa tiedekunnassa ilman lisä sisäänpääsykoetta.

Ylioppilastutkinnosta kehitettiin siis lukion loppukoe. Sen avulla mitattiin opiskelijan tiedot, kyvyt ja kypsyys. Ylioppilastutkinto syntyi vastaavien uudistusten vaikutusten alla muissa Euroopan maissa. Ruotsissa oli ylioppilastutkinto vuoteen 1968 saakka, mutta kun otettiin käyttöön ensin peruskoulu ja sitten myös lukiokoulu (jossa on myös ammttiopetusta), se poistettiin tasa-arvon nimissä. Sen sijaan otettiin vuonna 1977 käyttöön n.s. ”högskoleprov” (korkeakoulukoe). Koe oli alun perin ilmainen ja avoin kaikille, mutta kaikki eivät saaneet käyttää pisteitään yliopistokoulutushakuun. Vuonna 1982 otettiin käyttöön maksu kokeen suorittamisesta. Vuodesta 1991 lähtien koe on ollut avoin kaikille riippumatta aikaisemmista opinnoista ja kuka tahansa voi käyttää koetulosta hakiessaan yliopistoon tai korkeakouluun.

Tanskassa on säilynyt nimi ”studenterexamen” , mutta Norjassa, kuten Saksassa, sille on annettu nimi Abitur. Ranskassa tutkintoa kutsutaan baccalaureat. Englannissa käytetään nimi A-level (Advanced level), joka korostaa tiedon korkeaa tasoa. Italiassa ja Tšekin tasavallassa käytetään termiä Maturita, joka korostaa opiskelijan kypsyysastetta. Hollannissa (Entexamen)) ja Irlannissa (Leaving exam) nimet korostavat, että se on lukion loppukoe. Tämä on myös nimi, jota käytetään uusimmasta eurooppalaisesta IB-lukion loppukokeesta, Final exam. Yhdysvalloissa vastaava nimi on High School Graduate, joka ylioppilastutkinnon tavoin vain korostaa, että lukion opinnot ovat päättyneet.

Suomessa ylioppilastutkinto on ollut keskeinen tekijä suomalaisen sivistyksen kehityksessä ja se on myös toiminut tärkeänä välineenä sosiaalisen liikkuvuuden lisäämiseksi, jotta köyhien ja sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien perheiden nuoret ovat voineet saavuttaa korkeamman sosiaalisen aseman yhteiskunnassa. Siksi ylioppilastutkinto koetaan suomenkielisissä piireissä usein erittäin arvokkaaksi. Ylioppilaat on koettu isänmaan toivoksi ja heille on annettu muun muassa keskeinen rooli Hilja Valtosen tunnetussa romaanissa Vaimoke (Kaarninen & Kaarninen 2002, 175, 370)

Ylioppilaslakki tuli vuonna 1865 lainana Saksasta Ruotsin ja Tanskan kautta. Se on täysin kulttuurisesti sidottu symboli, josta ei ole virallisia määräyksiä. Ylioppilastutkinto oli pitkään varattu miesopiskelijoille, mutta Wilhelmina Sofia Gadolin ja Maria Tschatschulin rikkoivat lasikaton 1870-luvulla. He eivät kuitenkaan saaneet käyttää ylioppilaslakkia, vaan vain lyyraa rinnassaan. Emma Irene Åström haastoi sosiaalisen kiellon vuonna 1873, mutta patriarkaalinen sosiaalinen ilmapiiri pakotti hänet käyttämään ylioppilaslakkia vain sisätiloissa. Vasta seuraavana vuonna, 1874, naiset saivat virallisesti oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta silloinkin heiltä vaadittiin erityislupa vuoteen 1901 asti. Vuodesta 1897 naisopiskelijat saivat myös käyttää ylioppilaslakkia tasavertaisesti miespuolisten kanssa. Ylioppilaslakin merkitys sosiaalisena leimaajana näkyy myös siitä, että opiskelijat jatkoivat 1900-luvulle asti lakin käyttämistä koko kesän ja sen jälkeenkin Vappuna. Vuonna 1896 valmistui yhtä monta suomenkielistä opiskelijaa kuin ruotsinkielisiä (Kaarninen &. Kaarninen 2002, 370).

1920-luvulla ylioppilastutkinto siirrettiin yliopistoista lukioihin. Tutkintoon sisältyi silloin viisi pakollista koetta: äidinkieli, toinen äidinkieli, vieras kieli, matematiikka ja uutena aineena reaalikoe, jossa opiskelijoiden tietoa mitattiin luonnontieteissä, historiassa ja uskonnossa. Reaalikoe on siinä mielessä mielenkiintoinen, että opiskelija itse, tehtävistä riippuen, sai valita mihin aineisiin ja mihin kysymyksiin vastattiin tai jätettiin vastaamatta. Siten opiskelija pystyi täysin pidättäytymään vastaamasta kysymyksiin esim. uskonnossa tai historiassa, jos hän pystyi saavuttamaan riittävät pisteet luonnontieteellisissä aineissa tai päinvastoin.

Lukio-opiskelijoita, jotka olivat opinnoissaan tulleet niin pitkälle, että he olivat valmiita suorittamaan ylioppilastutkinnon, on kutsuttu saksalaisen Abitur-nimen mukaan abiturientiksi (Norjassa käytetään nimit ”russ”). Aikaisemmin se oli nimenomaisesti lukion viimeisen luokan opiskelijoiden nimitys, mutta sen jälkeen, kun lukio muuttui kurssimuotoiseksi nimitystä ei käytetä enää niin usein. Lukio tehtiin kurssimuotoiseksi vuonna 1982 ja silloin aloitettiin jaksolukeminen. Alun perin oli tarkoituksena luoda Suomeen Ruotsin mallin mukainen lukiokoulutus, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Uudistus sai kuitenkin aikaan ns. kaksoistutkinnon, ts. opiskelija voi suorittaa sekä ylioppilastutkinnon että ammatillisen tutkinnon yhdistämällä opintojaan sekä ammatillisesta koulusta että lukiosta. Tämä uudistus on vaatinut huomattavan suuria investointeja opinto-ohjaukseen, koska opiskelijoille annettiin suurempi vapaus suunnitella sekä opintojensa sisältöä että kestoa. Uudistuksen tarkoituksena oli lisätä myös lukion ulkopuolisten opiskelijoiden mahdollisuuksia kirjoittaa ylioppilastutkinto ja saada mahdollisuuksia yliopistokoulutukseen.

Niin kauan kuin lukiosta valmistuneita oli vähän, ylioppilastutkinto oli suullinen, mutta vuodesta 1852 suullisen tutkinnon rinnalle vaadittiin kirjalliset kokeet. Suulliset kokeet edellyttivät matkaa Helsinkiin, jossa ne pidettiin yliopistossa. Vasta näiden kokeiden jälkeen ylioppilastutkinto oli suoritettu ja ylioppilaslakkia voitiin käyttää (Kaarninen & Kaarninen 2002, 161 – 162). Vasta vuonna 1919 suulliset kokeet lopetettiin. Silloin päätettiin myös, että pakollisina olisivat äidinkieli, toinen kotimainen kieli, yksi vieras kieli, matematiikka ja reaalikoe. Reaalikoe oli Euroopassa uniikki koe, jossa lukiolaisia ​​tutkittiin heidän uskonnon-, historian-, luonnontieteiden (fysiikka, kemia, biologia, maantiede ja tähtitiede) tuntemuksestaan. Reaalikokeen myötä ylioppilaskoetta muutettiin siten että pääpaino siirettin pois kielistä (Kaarninen & Kaarninen 2002, 181-182). Vuodesta 1947 lähtien voitiin valita matematiikan kokeen ja reaalikokeen välillä, jolloin pakollisten oppiaineiden määrä vähennettiin neljään. Lisäksi oli mahdollista kirjoittaa ylimääräisiä vapaaehtoisia aineita.

Äidinkieli on aina ollut pakollinen aine. Alunperin tehtävänä oli kirjoittaa essee, joka osoittaa tutkinnon suorittaneiden kypsyysasteen. Epäonnistuminen äidinkielessä on tarkoittanut hylättyä ylioppilaskoetta, kun taas muut aineet on voitu kompensoida hyvillä arvosanoilla toisessa oppiaineessa. Vuodesta 1970 lähtien äidinkielessä on pitänyt kirjoittaa kaksi koetta (esseitä), joista parempi arvosana tuli päteväksi. Vuodesta 1992 lähtien näitä kahta koetta muutettiin siten, että toisessa kirjoitettiin essee, kun taas toinen muutettiin luetun ymmärtämiskokeeksi. Äidinkielen arvosana saatiin paremmin onnistuneesta kokeesta. Vuodesta 2007 alkaen äidinkielen koe on jaettu lukutaidon ja kirjoitustaidon kokeiksi. Arvosana annetaan koetulosten keskiarvona.

Vuodesta 1994 lähtien pohjoissaamea on voitu kirjoittaa äidinkielenä, vuodesta 1998 inarinsaamea ja vuodesta 2012 kolttasaamea. Saamen kielellä kirjoitetaan vain kirjoitustaidon koe eli essee.

Abiturientilla, jonka äidinkieli ei ole kotimainen kieli, on vuodesta 1996 lähtien ollut mahdollisuus kirjoittaa suomi tai ruotsi toisena kielenä sen sijaan, että kirjoitettaisiin suomea tai ruotsia äidinkielenä, mikä on merkinnyt muodollisesti lievempää arviointia.

Vuodesta 1994 lähtien kokeiltiin tehdä ajassa hajautettu koejärjestelmä enintään kolmella kirjoitustilaisuudella, mikä merkitsi sitä, että kirjoittamista edeltävä stressitilanne väheni. Nykyään 2/3 lukiolaisista hajauttaa kokeensa ajallisesti kevät- ja syyslukukausille tai aikaisemmalle tai myöhemmälle lukuvuodelle. Tämän rakenneuudistuksen tarkoituksena oli, että abiturientit pystyvät paremmin osoittamaan erikoisosaamisensa.

Vuonna 2005 kokeilu rakennemuutoksesta tuli vakiintuneeksi järjestelmäksi. Samanaikaisesti reaalikoe jaettiin 11 eri valittavaan kokeeseen: uskonto, elämänkatsomustieto, psykologia, filosofia, historia, yhteiskuntatieteet, fysiikka, kemia, biologia, maantiede ja terveystieteet. Nämä kokeet sisältävät kuitenkin aina tieteidenvälistä tietoa. Reaalikoe kirjoitetaan nyt kahtena eri päivänä, mikä käytännössä tarkoittaa, että abiturienttien on rajoituttava joihinkin mainituista aiheista, jotta heillä olisi aikaa suorittaa kokeet.

Kielitaidot koostuivat pitkään käännöstehtävistä kohdekielelle ja kohdekielestä äidinkielelle, mutta kiivas kieliriita 1920- ja 1930-luvuilla tarkoitti, että kääntäminen ruotsista suomenkielelle riitti heille. Ruotsinkielisten koulujen ja vanhempien vaatimusten takia myös käännös ruotsista suomeksi otettiin käyttöön ruotsinkielisten lukiolaisten kokeissa vuonna 1928 (Kaarninen & Kaarninen 2002, 179). Toinen kotimainen kieli tehtiin vapaaehtoiseksi vuodesta 2004, mikä tarkoittaa, että tätä kieltä kirjoittavien opiskelijoiden määrä on vähentynyt merkittävästi. Vuonna 2009 vain 68% abiturienteista kirjoitti tämän kokeen, mikä voi kuitenkin antaa liian optimistisen kuvan tilanteesta, koska melkein kaikki ruotsinkieliset lukiolaiset kirjoittivat suomea ja vähennys on tapahtunut pääasiassa suomenkielisten lukiolaisten keskuudessa, jotka eivät kirjoita ruotsia. Toisessa kotimaisessa kielessä voi valita pitkän tai keskipitkän kurssin kokeen välillä.

Vieraissa kielissä voi nyt kirjoittaa pitkän tai lyhyen kurssin. Kokeet vieraissa kielissä on jaettu kuullunymmärtämiskokeeseen ja luetunymmärtämiskokeeseen. Vuonna 1993 kuullunymmärtämiskoetta muutettiin siten, ettei siihen enää voitu vastata rastittamalla oikea ruutu, vaan kokeeseen sisällytettiin monivalintatehtäviä, ja sitä täydennettiin avoimilla kysymyksillä. Kuullunymmärtämiskokeen takia lukioissa on tullut tärkeäksi käyttää jonkinlaista kielistudiota, jossa testi voidaan suorittaa.

Ylioppilastutkinnossa apuvälineiden käyttömahdollisuudet ovat kehittyneet viime vuosina. Matematiikassa oli itsestään selvää, että 1950-luvun opiskelijat saivat käyttää laskutikkua ja logaritmitaulukoita. 1960-luvulla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitäisikö laskimet sallia, koska ne alensivat abiturienttien kykyä tehdä päässälaskutoimituksia. Nykyään jotkut laskentaohjelmat ovat sallittuja matematiikan kokeissa. Nykyisin tietyt sanakirjat ovat myös sallittuja kielikokeissa.

Ensimmäinen digitaalinen ylioppilaskoe suoritettiin vuonna 2016 saksan, maantieteen ja filosofian aineissa. Sen jälkeen koko ylioppilaskoe on digitalisoitu askel askeleelta niin, että myös matematiikkakoe muuttui digitaaliseksi vuonna 2019. Digitaaliset ylioppilaskokeet suoritetaan opiskelijan omalla kannettavalla tietokoneella, jonka pitäisi voida olla yhteydessä digitaaliseen verkkoon. Koska testiä suorittavien opiskelijoiden määrä on suuri, on tärkeää, että tutkinnon suorittaneiden henkilöllisyys selvitetään ennen testiä. Testi aloitetaan USB-tikulta, jonka abiturientti saa kokeen alkaessa. Joitakin teknisiä ongelmia on syntynyt, mutta ne on voitu korjata kokeen aikana. Digitointi tarkoittaa myös sitä, että kuullunymmärtämiskoe suoritetaan samana päivänä kuin kirjallinen koe.

Ensimmäinen maailmansota 1914 – 1918 ja sisällissota 1919 vaikuttivat mahdollisuuteen järjestää ylioppilaskokeet. Sorron aikana kysyntä Venäjän kielen ja Venäjän historian osaamisesta lisääntyi. Lukiolainen, joka oli ​​protestoinut venäläistämistä vastaan karkotettiin koulusta. Eräässä lukiossa kirjoitusten aloittamista piti lykätä keväällä 1917, kunnes kaikki opiskelijat olivat ehtineet paikalle, kun heidän matkalla kotoa lukioon oli vältettävä törmäystä vallankumouksellisten venäläissotilaiden kanssa. Keväällä 1918 opiskelijakokeita ei voitu järjestää ollenkaan johtuen Ensimmäisestä maailmansodasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lukiosta valmistuneet pääsivät ylioppilaiksi ilman ylioppilaskoetta (Kaarninen & Kaarninen 2002, 159 – 160).

Vuosien 1938 – 1945 sodissa oli tarpeen mukauttaa ylioppilaskirjoituksia poikkeuksellisen tilanteen mukaan. Tämä tehtiin mm. vähentämällä pakolliset aineet kolmeen: äidinkieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka tai reaalikoe. Tänä päivänä koronapandemian aikana on myös ollut erityistä tarvetta varmistaa, että kirjoitustiloissa kirjoittajien välinen etäisyys on ollut riittävä ja muita tarvittavia suojatoimenpiteitä on ollut käytössä. Espanjan aurinkorannikolla sijaitsevassa suomalaisessa koulussa kaikkia kokeita ei voitu kirjoittaa vuonna 2020, kun ulkonaliikkumiskielto oli otettu käyttöön.

Opiskelijoiden määrä on kasvanut muutamasta sadasta vuodessa vuosisadan vaihteessa 1900 vuoteen 2020 mennessä 32 681:een. Suurin kasvu tapahtui 1950-luvulla. Viime vuosina opiskelijoiden määrä on kuitenkin laskenut vuosittain muutamalla prosentilla, mikä voi johtua siitä, että vuosiluokista tulee pienempiä. Naisopiskelijoiden osuus on kuitenkin jatkuvasti kasvanut ja sen osuus opiskelijoista on nyt noin 60% (Tilastokeskus 2020), millä on merkitystä yhä useammilla alueilla korkeakouluissa ja yliopistoissa, varsinkin kun naisopiskelijat kirjoittavat keskimäärin enemmän aineita ja saavat parempia arvosanoja kuin miehet (MTV 2015).

Voidaan todeta, että ylioppilaslautakunnalle on ollut arkaluontoinen tehtävä kehittää tutkintoa niin, että se vastaa sekä muuttuneen opiskelijavirran vaatimuksia että yhteiskunnan odotuksia tutkinnon sisällöstä. Tuskin vielä voi nähdä kaikkia ylioppilaskokeen digitalisoinnin seurauksia.

Opiskelijoista nykyään vain alle 20% kuitenkin jatkaa opintojaan yliopistoissa ja korkeakouluissa. Suunnilleen yhtä suuri osa opiskelijoista jatkaa opintojaan ammattikorkeakouluissa. 60% opiskelijoista ei kuitenkaan ole jatkanut opintojaan välittömästi yliopistotasolla, vaan valinnut ammattikoulun tai välivuoden, ehkä työelämässä. Yhtenä syynä voi olla opiskelupaikkojen puute ja se, että se vaatii suoritetun valintakokeen, koska opiskelijan tutkinto itsessään ei ole oikeuttanut jatko-opintoihin. Tämä on suorassa ristiriidassa koulutuksesta kiinnostuneiden poliitikkojen etujen kanssa, koska he vaativat, että korkeakoulutustason läpimenoa tehostettaisiin koulutuskustannusten pienentämiseksi. Tätä ongelmaa yritetään nyt korjata siten, että korkeakoulut ottavat vuodesta 2021 lähtien osan opiskelijoistaan ​​vastaan ​​ suoraan arvosanojen perusteella ohi valintakokeiden.

Koen, että opiskelijoiden ylitarjonta ja ylioppilastutkinnon naisistuminen ovat merkinneet jonkinlaista ylioppilastutkinnon sosiaalisen arvon inflaatiota. Naisistuminen on luonnollinen seuraus siitä, että paljon suurempi osa tytöistä kuin pojista päättää mennä lukioon. Tämä inflaatio vaikuttaa myös korkeakoulututkinnon arvoon; jotta voitaisiin kokea kuuluvansa yhteiskunnan älylliseen eliittiin, vaaditaan yhä useammin tohtorin tutkintoa, joka saadaan tiukasti muotoiltujen koulutusohjelmien kautta ja joka on melkein johtanut tohtoreiden ylitarjontaan. Kun yhteiskunnan koulutustaso nousee tällä tavoin, se muuntaa samanaikaisesti ylioppilastutkinnon vedenjakajaksi toisaalta filosofisen ja älyllisen eliitin ja toisaalta teknisen ja käytännöllisen “alaluokan” välille, joka joskus paremman kykynsä taloudellisten resurssien houkuttelemisen vuoksi saa jotkut miesopiskelijat järkeilemään, että enemmän on tapahtumassa yhteiskunnan teknisellä ja käytännöllisellä alalla.

Ylioppilastutkintoa on toisinaan kritisoitu, mutta yksityiset intressit ovat myös hyödyntäneet sitä järjestämällä valmistuskursseja niille, joilla on siihen varaa. Olen ymmärtänyt, että sellaiset haasteet, joita ylioppilaslautakunta kohtaa, ovat sen oletettu erehtymättömyys, koska on edelleen inhimillistä tehdä virheitä, ja joskus jonkin verran epätasaista sensorien suoritusta (kokeiden korjaajia kutsutaan sensoreiksi). Lisäksi ylioppilaslautakunnan on otettava huomioon muutokset, jotka koskevat tiedon ja koulutuksen käsitteiden mieltämistä. Tietoa ajatellen korostetaan yhä enemmän tiedon kriittistä tarkastelua. Käsite sivistys taas on yhä enemmän sirpaloitunut. Tämä heijastuu myös ylioppilastutkinnon lisääntyneessä valinnaisuudessa, mikä on vaikuttanut siinä määrin, että ainoaksi pakolliseksi aineeksi on tullut äidinkieli. Toisen kotimaisen kielen voi jopa valita pois.

Lähteet:

Digitaalinen ylioppilastutkintohttps://www.ylioppilastutkinto.fi/ylioppilastutkinto/digitaalinen-ylioppilastutkinto4

Kaarninen Mervi, Kaarninen Pekka: Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia, Otava 2002.

MTV 2015https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/yo-tulokset-todistavat-naiset-6-5-parempia-kuin-miehet/5123356#gs.tv0ruf

Tilastokeskus 2020https://www.stat.fi/org/tilastokeskus/ylioppilastutkinnot.html

Ylioppilaslautakunta:

https://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylio

ppilastutkinnosta/historia#:~:text=Ylioppilastutkinto%20sai%20alkusys%C3%A4yksens%C3%A4%20Turun%20Akatemian,T%C3%A4t%C3%A4%20pidet%C3%A4%C3%A4n%20nykyisen%20ylioppilastutkinnon%20alkuna.

Ylioppilastutkinnon historia:

https://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylioppilastutkinnosta/historia

Ylioppilaskirjoitusten historia:

https://www.studentum.fi/tietoa-hakijalle/ylioppilaskirjoitusten-historia-14252

Martin Gripenberg[:]