1800-luvun puoliväliin asti yliopistossa oli suullinen pääsykoe, jossa potentiaalinen opiskelija osoitti professorille tietojaan latinan ja kristinuskon perusteissa. Kun hakijoiden määrä kasvoi, siitä tuli professoreille turhan rasittavaa. Vuonna 1853 Suomessa otettiin käyttöön ylioppilastutkinto. Tämän kautta opiskelija sai oikeuden aloittaa opintonsa yliopistossa missä tahansa tiedekunnassa ilman lisä sisäänpääsykoetta.
Ylioppilastutkinnosta kehitettiin siis lukion loppukoe. Sen avulla mitattiin opiskelijan tiedot, kyvyt ja kypsyys. Ylioppilastutkinto syntyi vastaavien uudistusten vaikutusten alla muissa Euroopan maissa. Ruotsissa oli ylioppilastutkinto vuoteen 1968 saakka, mutta kun otettiin käyttöön ensin peruskoulu ja sitten myös lukiokoulu (jossa on myös ammttiopetusta), se poistettiin tasa-arvon nimissä. Sen sijaan otettiin vuonna 1977 käyttöön n.s. ”högskoleprov” (korkeakoulukoe). Koe oli alun perin ilmainen ja avoin kaikille, mutta kaikki eivät saaneet käyttää pisteitään yliopistokoulutushakuun. Vuonna 1982 otettiin käyttöön maksu kokeen suorittamisesta. Vuodesta 1991 lähtien koe on ollut avoin kaikille riippumatta aikaisemmista opinnoista ja kuka tahansa voi käyttää koetulosta hakiessaan yliopistoon tai korkeakouluun.
Tanskassa on säilynyt nimi ”studenterexamen” , mutta Norjassa, kuten Saksassa, sille on annettu nimi Abitur. Ranskassa tutkintoa kutsutaan baccalaureat. Englannissa käytetään nimi A-level (Advanced level), joka korostaa tiedon korkeaa tasoa. Italiassa ja Tšekin tasavallassa käytetään termiä Maturita, joka korostaa opiskelijan kypsyysastetta. Hollannissa (Entexamen)) ja Irlannissa (Leaving exam) nimet korostavat, että se on lukion loppukoe. Tämä on myös nimi, jota käytetään uusimmasta eurooppalaisesta IB-lukion loppukokeesta, Final exam. Yhdysvalloissa vastaava nimi on High School Graduate, joka ylioppilastutkinnon tavoin vain korostaa, että lukion opinnot ovat päättyneet.
Suomessa ylioppilastutkinto on ollut keskeinen tekijä suomalaisen sivistyksen kehityksessä ja se on myös toiminut tärkeänä välineenä sosiaalisen liikkuvuuden lisäämiseksi, jotta köyhien ja sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien perheiden nuoret ovat voineet saavuttaa korkeamman sosiaalisen aseman yhteiskunnassa. Siksi ylioppilastutkinto koetaan suomenkielisissä piireissä usein erittäin arvokkaaksi. Ylioppilaat on koettu isänmaan toivoksi ja heille on annettu muun muassa keskeinen rooli Hilja Valtosen tunnetussa romaanissa Vaimoke (Kaarninen & Kaarninen 2002, 175, 370)
Ylioppilaslakki tuli vuonna 1865 lainana Saksasta Ruotsin ja Tanskan kautta. Se on täysin kulttuurisesti sidottu symboli, josta ei ole virallisia määräyksiä. Ylioppilastutkinto oli pitkään varattu miesopiskelijoille, mutta Wilhelmina Sofia Gadolin ja Maria Tschatschulin rikkoivat lasikaton 1870-luvulla. He eivät kuitenkaan saaneet käyttää ylioppilaslakkia, vaan vain lyyraa rinnassaan. Emma Irene Åström haastoi sosiaalisen kiellon vuonna 1873, mutta patriarkaalinen sosiaalinen ilmapiiri pakotti hänet käyttämään ylioppilaslakkia vain sisätiloissa. Vasta seuraavana vuonna, 1874, naiset saivat virallisesti oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta silloinkin heiltä vaadittiin erityislupa vuoteen 1901 asti. Vuodesta 1897 naisopiskelijat saivat myös käyttää ylioppilaslakkia tasavertaisesti miespuolisten kanssa. Ylioppilaslakin merkitys sosiaalisena leimaajana näkyy myös siitä, että opiskelijat jatkoivat 1900-luvulle asti lakin käyttämistä koko kesän ja sen jälkeenkin Vappuna. Vuonna 1896 valmistui yhtä monta suomenkielistä opiskelijaa kuin ruotsinkielisiä (Kaarninen &. Kaarninen 2002, 370).
1920-luvulla ylioppilastutkinto siirrettiin yliopistoista lukioihin. Tutkintoon sisältyi silloin viisi pakollista koetta: äidinkieli, toinen äidinkieli, vieras kieli, matematiikka ja uutena aineena reaalikoe, jossa opiskelijoiden tietoa mitattiin luonnontieteissä, historiassa ja uskonnossa. Reaalikoe on siinä mielessä mielenkiintoinen, että opiskelija itse, tehtävistä riippuen, sai valita mihin aineisiin ja mihin kysymyksiin vastattiin tai jätettiin vastaamatta. Siten opiskelija pystyi täysin pidättäytymään vastaamasta kysymyksiin esim. uskonnossa tai historiassa, jos hän pystyi saavuttamaan riittävät pisteet luonnontieteellisissä aineissa tai päinvastoin.
Lukio-opiskelijoita, jotka olivat opinnoissaan tulleet niin pitkälle, että he olivat valmiita suorittamaan ylioppilastutkinnon, on kutsuttu saksalaisen Abitur-nimen mukaan abiturientiksi (Norjassa käytetään nimit ”russ”). Aikaisemmin se oli nimenomaisesti lukion viimeisen luokan opiskelijoiden nimitys, mutta sen jälkeen, kun lukio muuttui kurssimuotoiseksi nimitystä ei käytetä enää niin usein. Lukio tehtiin kurssimuotoiseksi vuonna 1982 ja silloin aloitettiin jaksolukeminen. Alun perin oli tarkoituksena luoda Suomeen Ruotsin mallin mukainen lukiokoulutus, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Uudistus sai kuitenkin aikaan ns. kaksoistutkinnon, ts. opiskelija voi suorittaa sekä ylioppilastutkinnon että ammatillisen tutkinnon yhdistämällä opintojaan sekä ammatillisesta koulusta että lukiosta. Tämä uudistus on vaatinut huomattavan suuria investointeja opinto-ohjaukseen, koska opiskelijoille annettiin suurempi vapaus suunnitella sekä opintojensa sisältöä että kestoa. Uudistuksen tarkoituksena oli lisätä myös lukion ulkopuolisten opiskelijoiden mahdollisuuksia kirjoittaa ylioppilastutkinto ja saada mahdollisuuksia yliopistokoulutukseen.
Niin kauan kuin lukiosta valmistuneita oli vähän, ylioppilastutkinto oli suullinen, mutta vuodesta 1852 suullisen tutkinnon rinnalle vaadittiin kirjalliset kokeet. Suulliset kokeet edellyttivät matkaa Helsinkiin, jossa ne pidettiin yliopistossa. Vasta näiden kokeiden jälkeen ylioppilastutkinto oli suoritettu ja ylioppilaslakkia voitiin käyttää (Kaarninen & Kaarninen 2002, 161 – 162). Vasta vuonna 1919 suulliset kokeet lopetettiin. Silloin päätettiin myös, että pakollisina olisivat äidinkieli, toinen kotimainen kieli, yksi vieras kieli, matematiikka ja reaalikoe. Reaalikoe oli Euroopassa uniikki koe, jossa lukiolaisia tutkittiin heidän uskonnon-, historian-, luonnontieteiden (fysiikka, kemia, biologia, maantiede ja tähtitiede) tuntemuksestaan. Reaalikokeen myötä ylioppilaskoetta muutettiin siten että pääpaino siirettin pois kielistä (Kaarninen & Kaarninen 2002, 181-182). Vuodesta 1947 lähtien voitiin valita matematiikan kokeen ja reaalikokeen välillä, jolloin pakollisten oppiaineiden määrä vähennettiin neljään. Lisäksi oli mahdollista kirjoittaa ylimääräisiä vapaaehtoisia aineita.
Äidinkieli on aina ollut pakollinen aine. Alunperin tehtävänä oli kirjoittaa essee, joka osoittaa tutkinnon suorittaneiden kypsyysasteen. Epäonnistuminen äidinkielessä on tarkoittanut hylättyä ylioppilaskoetta, kun taas muut aineet on voitu kompensoida hyvillä arvosanoilla toisessa oppiaineessa. Vuodesta 1970 lähtien äidinkielessä on pitänyt kirjoittaa kaksi koetta (esseitä), joista parempi arvosana tuli päteväksi. Vuodesta 1992 lähtien näitä kahta koetta muutettiin siten, että toisessa kirjoitettiin essee, kun taas toinen muutettiin luetun ymmärtämiskokeeksi. Äidinkielen arvosana saatiin paremmin onnistuneesta kokeesta. Vuodesta 2007 alkaen äidinkielen koe on jaettu lukutaidon ja kirjoitustaidon kokeiksi. Arvosana annetaan koetulosten keskiarvona.
Vuodesta 1994 lähtien pohjoissaamea on voitu kirjoittaa äidinkielenä, vuodesta 1998 inarinsaamea ja vuodesta 2012 kolttasaamea. Saamen kielellä kirjoitetaan vain kirjoitustaidon koe eli essee.
Abiturientilla, jonka äidinkieli ei ole kotimainen kieli, on vuodesta 1996 lähtien ollut mahdollisuus kirjoittaa suomi tai ruotsi toisena kielenä sen sijaan, että kirjoitettaisiin suomea tai ruotsia äidinkielenä, mikä on merkinnyt muodollisesti lievempää arviointia.
Vuodesta 1994 lähtien kokeiltiin tehdä ajassa hajautettu koejärjestelmä enintään kolmella kirjoitustilaisuudella, mikä merkitsi sitä, että kirjoittamista edeltävä stressitilanne väheni. Nykyään 2/3 lukiolaisista hajauttaa kokeensa ajallisesti kevät- ja syyslukukausille tai aikaisemmalle tai myöhemmälle lukuvuodelle. Tämän rakenneuudistuksen tarkoituksena oli, että abiturientit pystyvät paremmin osoittamaan erikoisosaamisensa.
Vuonna 2005 kokeilu rakennemuutoksesta tuli vakiintuneeksi järjestelmäksi. Samanaikaisesti reaalikoe jaettiin 11 eri valittavaan kokeeseen: uskonto, elämänkatsomustieto, psykologia, filosofia, historia, yhteiskuntatieteet, fysiikka, kemia, biologia, maantiede ja terveystieteet. Nämä kokeet sisältävät kuitenkin aina tieteidenvälistä tietoa. Reaalikoe kirjoitetaan nyt kahtena eri päivänä, mikä käytännössä tarkoittaa, että abiturienttien on rajoituttava joihinkin mainituista aiheista, jotta heillä olisi aikaa suorittaa kokeet.
Kielitaidot koostuivat pitkään käännöstehtävistä kohdekielelle ja kohdekielestä äidinkielelle, mutta kiivas kieliriita 1920- ja 1930-luvuilla tarkoitti, että kääntäminen ruotsista suomenkielelle riitti heille. Ruotsinkielisten koulujen ja vanhempien vaatimusten takia myös käännös ruotsista suomeksi otettiin käyttöön ruotsinkielisten lukiolaisten kokeissa vuonna 1928 (Kaarninen & Kaarninen 2002, 179). Toinen kotimainen kieli tehtiin vapaaehtoiseksi vuodesta 2004, mikä tarkoittaa, että tätä kieltä kirjoittavien opiskelijoiden määrä on vähentynyt merkittävästi. Vuonna 2009 vain 68% abiturienteista kirjoitti tämän kokeen, mikä voi kuitenkin antaa liian optimistisen kuvan tilanteesta, koska melkein kaikki ruotsinkieliset lukiolaiset kirjoittivat suomea ja vähennys on tapahtunut pääasiassa suomenkielisten lukiolaisten keskuudessa, jotka eivät kirjoita ruotsia. Toisessa kotimaisessa kielessä voi valita pitkän tai keskipitkän kurssin kokeen välillä.
Vieraissa kielissä voi nyt kirjoittaa pitkän tai lyhyen kurssin. Kokeet vieraissa kielissä on jaettu kuullunymmärtämiskokeeseen ja luetunymmärtämiskokeeseen. Vuonna 1993 kuullunymmärtämiskoetta muutettiin siten, ettei siihen enää voitu vastata rastittamalla oikea ruutu, vaan kokeeseen sisällytettiin monivalintatehtäviä, ja sitä täydennettiin avoimilla kysymyksillä. Kuullunymmärtämiskokeen takia lukioissa on tullut tärkeäksi käyttää jonkinlaista kielistudiota, jossa testi voidaan suorittaa.
Ylioppilastutkinnossa apuvälineiden käyttömahdollisuudet ovat kehittyneet viime vuosina. Matematiikassa oli itsestään selvää, että 1950-luvun opiskelijat saivat käyttää laskutikkua ja logaritmitaulukoita. 1960-luvulla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitäisikö laskimet sallia, koska ne alensivat abiturienttien kykyä tehdä päässälaskutoimituksia. Nykyään jotkut laskentaohjelmat ovat sallittuja matematiikan kokeissa. Nykyisin tietyt sanakirjat ovat myös sallittuja kielikokeissa.
Ensimmäinen digitaalinen ylioppilaskoe suoritettiin vuonna 2016 saksan, maantieteen ja filosofian aineissa. Sen jälkeen koko ylioppilaskoe on digitalisoitu askel askeleelta niin, että myös matematiikkakoe muuttui digitaaliseksi vuonna 2019. Digitaaliset ylioppilaskokeet suoritetaan opiskelijan omalla kannettavalla tietokoneella, jonka pitäisi voida olla yhteydessä digitaaliseen verkkoon. Koska testiä suorittavien opiskelijoiden määrä on suuri, on tärkeää, että tutkinnon suorittaneiden henkilöllisyys selvitetään ennen testiä. Testi aloitetaan USB-tikulta, jonka abiturientti saa kokeen alkaessa. Joitakin teknisiä ongelmia on syntynyt, mutta ne on voitu korjata kokeen aikana. Digitointi tarkoittaa myös sitä, että kuullunymmärtämiskoe suoritetaan samana päivänä kuin kirjallinen koe.
Ensimmäinen maailmansota 1914 – 1918 ja sisällissota 1919 vaikuttivat mahdollisuuteen järjestää ylioppilaskokeet. Sorron aikana kysyntä Venäjän kielen ja Venäjän historian osaamisesta lisääntyi. Lukiolainen, joka oli protestoinut venäläistämistä vastaan karkotettiin koulusta. Eräässä lukiossa kirjoitusten aloittamista piti lykätä keväällä 1917, kunnes kaikki opiskelijat olivat ehtineet paikalle, kun heidän matkalla kotoa lukioon oli vältettävä törmäystä vallankumouksellisten venäläissotilaiden kanssa. Keväällä 1918 opiskelijakokeita ei voitu järjestää ollenkaan johtuen Ensimmäisestä maailmansodasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lukiosta valmistuneet pääsivät ylioppilaiksi ilman ylioppilaskoetta (Kaarninen & Kaarninen 2002, 159 – 160).
Vuosien 1938 – 1945 sodissa oli tarpeen mukauttaa ylioppilaskirjoituksia poikkeuksellisen tilanteen mukaan. Tämä tehtiin mm. vähentämällä pakolliset aineet kolmeen: äidinkieli, toinen kotimainen kieli ja matematiikka tai reaalikoe. Tänä päivänä koronapandemian aikana on myös ollut erityistä tarvetta varmistaa, että kirjoitustiloissa kirjoittajien välinen etäisyys on ollut riittävä ja muita tarvittavia suojatoimenpiteitä on ollut käytössä. Espanjan aurinkorannikolla sijaitsevassa suomalaisessa koulussa kaikkia kokeita ei voitu kirjoittaa vuonna 2020, kun ulkonaliikkumiskielto oli otettu käyttöön.
Opiskelijoiden määrä on kasvanut muutamasta sadasta vuodessa vuosisadan vaihteessa 1900 vuoteen 2020 mennessä 32 681:een. Suurin kasvu tapahtui 1950-luvulla. Viime vuosina opiskelijoiden määrä on kuitenkin laskenut vuosittain muutamalla prosentilla, mikä voi johtua siitä, että vuosiluokista tulee pienempiä. Naisopiskelijoiden osuus on kuitenkin jatkuvasti kasvanut ja sen osuus opiskelijoista on nyt noin 60% (Tilastokeskus 2020), millä on merkitystä yhä useammilla alueilla korkeakouluissa ja yliopistoissa, varsinkin kun naisopiskelijat kirjoittavat keskimäärin enemmän aineita ja saavat parempia arvosanoja kuin miehet (MTV 2015).
Voidaan todeta, että ylioppilaslautakunnalle on ollut arkaluontoinen tehtävä kehittää tutkintoa niin, että se vastaa sekä muuttuneen opiskelijavirran vaatimuksia että yhteiskunnan odotuksia tutkinnon sisällöstä. Tuskin vielä voi nähdä kaikkia ylioppilaskokeen digitalisoinnin seurauksia.
Opiskelijoista nykyään vain alle 20% kuitenkin jatkaa opintojaan yliopistoissa ja korkeakouluissa. Suunnilleen yhtä suuri osa opiskelijoista jatkaa opintojaan ammattikorkeakouluissa. 60% opiskelijoista ei kuitenkaan ole jatkanut opintojaan välittömästi yliopistotasolla, vaan valinnut ammattikoulun tai välivuoden, ehkä työelämässä. Yhtenä syynä voi olla opiskelupaikkojen puute ja se, että se vaatii suoritetun valintakokeen, koska opiskelijan tutkinto itsessään ei ole oikeuttanut jatko-opintoihin. Tämä on suorassa ristiriidassa koulutuksesta kiinnostuneiden poliitikkojen etujen kanssa, koska he vaativat, että korkeakoulutustason läpimenoa tehostettaisiin koulutuskustannusten pienentämiseksi. Tätä ongelmaa yritetään nyt korjata siten, että korkeakoulut ottavat vuodesta 2021 lähtien osan opiskelijoistaan vastaan suoraan arvosanojen perusteella ohi valintakokeiden.
Koen, että opiskelijoiden ylitarjonta ja ylioppilastutkinnon naisistuminen ovat merkinneet jonkinlaista ylioppilastutkinnon sosiaalisen arvon inflaatiota. Naisistuminen on luonnollinen seuraus siitä, että paljon suurempi osa tytöistä kuin pojista päättää mennä lukioon. Tämä inflaatio vaikuttaa myös korkeakoulututkinnon arvoon; jotta voitaisiin kokea kuuluvansa yhteiskunnan älylliseen eliittiin, vaaditaan yhä useammin tohtorin tutkintoa, joka saadaan tiukasti muotoiltujen koulutusohjelmien kautta ja joka on melkein johtanut tohtoreiden ylitarjontaan. Kun yhteiskunnan koulutustaso nousee tällä tavoin, se muuntaa samanaikaisesti ylioppilastutkinnon vedenjakajaksi toisaalta filosofisen ja älyllisen eliitin ja toisaalta teknisen ja käytännöllisen “alaluokan” välille, joka joskus paremman kykynsä taloudellisten resurssien houkuttelemisen vuoksi saa jotkut miesopiskelijat järkeilemään, että enemmän on tapahtumassa yhteiskunnan teknisellä ja käytännöllisellä alalla.
Ylioppilastutkintoa on toisinaan kritisoitu, mutta yksityiset intressit ovat myös hyödyntäneet sitä järjestämällä valmistuskursseja niille, joilla on siihen varaa. Olen ymmärtänyt, että sellaiset haasteet, joita ylioppilaslautakunta kohtaa, ovat sen oletettu erehtymättömyys, koska on edelleen inhimillistä tehdä virheitä, ja joskus jonkin verran epätasaista sensorien suoritusta (kokeiden korjaajia kutsutaan sensoreiksi). Lisäksi ylioppilaslautakunnan on otettava huomioon muutokset, jotka koskevat tiedon ja koulutuksen käsitteiden mieltämistä. Tietoa ajatellen korostetaan yhä enemmän tiedon kriittistä tarkastelua. Käsite sivistys taas on yhä enemmän sirpaloitunut. Tämä heijastuu myös ylioppilastutkinnon lisääntyneessä valinnaisuudessa, mikä on vaikuttanut siinä määrin, että ainoaksi pakolliseksi aineeksi on tullut äidinkieli. Toisen kotimaisen kielen voi jopa valita pois.
Lähteet:
Digitaalinen ylioppilastutkinto: https://www.ylioppilastutkinto.fi/ylioppilastutkinto/digitaalinen-ylioppilastutkinto4
Kaarninen Mervi, Kaarninen Pekka: Sivistyksen portti: Ylioppilastutkinnon historia, Otava 2002.
MTV 2015: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/yo-tulokset-todistavat-naiset-6-5-parempia-kuin-miehet/5123356#gs.tv0ruf
Tilastokeskus 2020: https://www.stat.fi/org/tilastokeskus/ylioppilastutkinnot.html
https://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylio
ppilastutkinnosta/historia#:~:text=Ylioppilastutkinto%20sai%20alkusys%C3%A4yksens%C3%A4%20Turun%20Akatemian,T%C3%A4t%C3%A4%20pidet%C3%A4%C3%A4n%20nykyisen%20ylioppilastutkinnon%20alkuna.
https://www.ylioppilastutkinto.fi/tietopalvelut/tietoa-ylioppilastutkinnosta/historia
Ylioppilaskirjoitusten historia:
https://www.studentum.fi/tietoa-hakijalle/ylioppilaskirjoitusten-historia-14252
Martin Gripenberg