[:sv]Finsk skolhistorisk konferens 2019[:fi]Koulutushistoriallinen konferenssi Oulussa 2019[:]

[:sv]För omkring 10 år sedan när jag nyss hade blivit pensionerad deltog jag i min första utbildningshistoriska konferens i Jyväskylä. Då var ett av de stora problemen att utbildningshistoria knappast alls diskuterades i de pedagogiska fakulteterna i Finland. Efter det har det för mig bara blivit nordiska konferenser i ämnet. Därför ansåg jag det vara befogat att följa med hur ämnet numera behandlas i Finland. Jag märkte att de viktiga diskussionerna nu mest går på engelska, vilket, efter ett längre språkavbrott för min del, gjorde det svårare att följa med.

Den finska utbildningshistoriska föreningens årliga konferens “History and Philosophy of Education” hölls 11-12.6.2019 i Uleåborgs universitets utrymmen. Deltagarantalet var c. 25, varav flertalet från olika universitet i Finland, men ett tiotal från utlandet: Tyskland, England, Belgien, Ryssland och Iran. Någon egentlig deltagarlista presenterades inte med hänvisning till EU:s nya direktiv gällande personförteckningar.

Under konferensen hölls fem Keynote-anföranden på engelska och 11 sessioner av vilka 5 var på engelska. En brist var att konferensen tydligen inte har marknadsförts i andra nordiska länder eftersom den inte hade fått en enda deltagare därifrån. Till innehållet kan framhållas att betoningen på pedagogisk filosofi tydligt framgick, vilket skiljer konferensen positivt från de nordiska utbildningshistoriska konferenserna. Det ger mera betoning på teoretiska perspektiv. Traditionellt typiska utbildningshistoriska teman behandlades också. Den filosofiska infallsvinkeln innebar också en mera politisk infallsvinkel där denna gång i synnerhet miljöpolitiska frågor togs till diskussion. Konferensens program och deltagarnas abstracts finns på internetsidan https://www.oulu.fi/edu/node/58136. Mitt eget bidrag  Folkskolinspektörerna som folkskolans eldsjälar fick till min glädje hela tio åhörare.

Konferensdeltagarna var till stor del doktorander eller nyblivna doktorer, vilket numera är vanligt vid dessa konferenser. Keynote-talarna var professorer eller annars i dessa kretsar kända personer. Första keynote-talare var professor Katariina Holma, professor i pedagogisk filosofi. Hon talade på engelska under rubriken Att växa till medborgarskap: Komplexiteten hos ett forskat fenomen som en filosofisk utmaning. Hennes synvinkel utgick från ett samarbetsprojekt mellan Finland, Tanzania och Uganda. Hon betonade att medborgarskap inte alltid kan betraktas ur ett demokratiskt perspektiv också om syftet är att befrämja likvärdigheten. Hon framhöll att religionens betydelse i de länder där projektet genomfördes. Hon talade särskilt om hur varierande vanor påverkar elevernas studier och vanornas betydelse i det dagliga livet.

Redan i detta första anförande nämndes John Deweys (1859-1952, USA) filosofi, till vilken flera andra talare återkom under konferensens gång. (John Dewey, en amerikansk filosof och psykolog som ofta kallas en av USA:s viktigaste psykologer från det 20. århundradet. Han förnyade den amerikanska skolans undervisningsmetoder, och hans progressiva pedagogiska tänkande genomförs fortfarande i de flesta västerländska skolor.) En av deltagarna framhöll för mig att hennes professor i tiden hade avrått från att ta sig an denna filosofi eftersom den då ansågs vara alltför komplicerad. Nu var den tydligen högst aktuell bland de finländska pedagogerna. John Deweys begrepp social intelligens behandlades i en skild presentation av Veli-Mikko Kauppi.

George Gangli från Uleåborgs universitet kommenterade officiellt detta keynote-anförande genom att diskutera begreppet normativ.

Efter lunch fick deltagarna höra ett Keynote-anförande av professor Kai Horsthemke  (KU Euchstätt-Ingolstadt, Tyskland) om Utbildning i djurens rättigheter. Han utgick från att alla varelser har existensberättigande och att det bland marginaliserade människor finns individer och grupper på en så låg intellektuell nivå att vissa djurarters intelligens är tydligt högre än vissa människors. Ur ett moraliskt perspektiv är det därför skäl att jämställa djurens rättigheter med människornas. Han drog paralleller mellan ”speceism”, som han definierade som vita mäns sätt att se på värden, rasism och sexism. Han framhöll att det är fel att enbart jämställa djuren med maskiner i människans tjänst. Han tog upp Aesops fabler och lyfte fram miljöundervisningen som han ansåg behöver en revolutionär pedagogik i likhet med Paolo Freires (1921-1997, Brasilien) pedagogik för de förtyckta, och framhöll de epistemologiska begreppen såsom kritisk pedagogik och ecopedagogik. Människans förmåga är begränsad när det gäller att se välden ur djurens perspektiv. Han talade om ecolocalisation och att en människa inte kan veta hur det är att leva som en fladdermus, som upplever världen som ekon istället för att se den. Eftersom barn nästan alltid har ett stort intresse för djur ser han här en potential att utvidga barnens rättsuppfattning. Kommentaren till anförandet gavs av Maria Saari från Uleåborgs universitet.

Den första konferensdagen avslutades med ett keynote-anförandet av biträdande professor Joris Vlieghe från KU Leuven i Belgien. Han talade under rubriken: Globala och lokala frågor i utbildningen för ett hållbart samhälle. Från politik till pedagogik. Han inledde med frågan: Vad är det som sker i dagens värld och hänvisade till Bruno Latour (f. 1947 i Frankrike), som anser att vi lever i olika världar och att egentligen är alla människor på sitt sätt migranter. som söker ett stycke land att kunna leva på. Många stannar där de är vana att vara. Också denna talare berörde därmed ekologiska frågor och människans plats på jorden och satte miljöfrågorna i ett pedagogiskt perspektiv. Kommentaren gavs av Minna-Kerttu Vienola från Uleåborgs universitet.

Den andra konferensdagen inleddes med ett keynote-anförande av forskaren Kaisa Vehkalahti från Uleåborgs universitet. Hennes rubrik var Sökandet efter en nationell berättelse inom utbildningshistoriens globala fält. Hon framhöll att den nuvarande modellen för finansieringen styr forskningen på ett otillbörligt sätt. Hon talade också om möjligheten av att från lokal mikrohistoria dra globala slutsatser. Hon kommenterades av Maija Lans, som i sin färska doktorsavhandling hade undersökt hur elevaktivitet blir meningsfullt som ett utmanande eller dåligt beteende i skolan. Målet för Lans var att öppna upp och göra det möjligt att se alternativa betydelser för elevens aktiviteter.

Konferensen avslutades med en keynote-presentation av professor Krassimir Stojanov från det katolska universitetet i Eichstätt-Ingolstadt, Tyskland. Under sin rubrik Pedagogisk rättvisa och global migration rapporterade han bl.a. en kvalitativ, empirisk studie som handlar om användningen av kategorin pedagogisk rättvisa i tidningsartiklar och i de politiska partiers program i Tyskland. Ett centralt resultat av studien är att rätten till utbildning i den aktuella utbildningspolitiska diskussionen nästan uteslutande tolkas som distributiva tillvägagångssätt och därmed reduceras till “talentsorienterad rättvisa”. Följaktligen är alternativa modeller av deltagande och erkännandeorienterad rättvisa nästan helt ignorerade.

Tarna Kannisto från Helsingfors universitet kommenterade hans anförande bl a genom att hänvisa till juristen Gregory A. Millers (f.1962, USA) diskussion om hur man kan studera sociala institutioner såsom skolan och jämförde målen för de allmänna skolorna med de privata skolornas mål.

På en sådan konferens får man enormt många intryck som det tar tid att smälta. I senare bloggar hoppas jag kunna ta upp några av de presentationer som ur min synvinkel var särskilt intressanta.

Martin Gripenberg[:fi] Martin Gripenberg

Finlands svenska skolhistoriska förening rf

www.skolhistoria.fi

Tutkimusraportti Suomen kouluntarkastajien merkityksestä koulujärjestelmän kehityksessä:

Tarkastajat olivat kansakoulujen tulisieluja

 

Olen tutkinut kouluntarkastus Suomessa ilmiönä. Kysymyksessä on piloottitutkimus, joka antaa viitteet siihen kuinka kehitys kulki. Koko raportti ilmestyy ruotsiksi julkaisuun Skolhistoriskt Arkiv 37 lokakuun 12. päivänä tilaisuudessa, jota järjestetään Opetushallituksen tiloissa klo 15.30. Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää:

  • kouluntarkastuksen vaiheet Suomessa,
  • kouluntarkastajien vaikutus koulujärjestelmän kehittämiseen, ja
  • syyt, miksi tarkastus lopetettiin.

 

Menetelmänä olen käyttänyt elinkaariajattelua, jonka mukaan ilmiöllä on esihistoria, alkutaival, muutosvaiheita ja loppuvaihe. Koulutarkastuksen kohdalla nämä vaiheet seuraavat tiiviisti koulujärjestelmän ja koko maan kehitystä.

Tutkimuskohteeksi olen ottanut kansakouluntarkastajat ja tutkimusmateriaalina ruotsinkieliset kansakouluntarkastajat. Ruotsinkielisistä tämä otos on 100 %, mutta kaikista vain n. 10 %. Olettamukseni on, että vastaavat olosuhteet voi todeta suomenkielisella puolella.

Kouluntarkastuksen esihistoria juontaa juurensa Ruotsin 1700-lukuun, jolloin pyrittiin levittämään lukutaitoa kansalaisten kesken. Lailla, vuonna 1723 annettiin vastuu lasten lukukyvystä vanhemmille. Hiippakunnat saivat tehtäväkseen perustaa kouluja alueelleen. Papit piti palkata koulumestarit ja seurata, että nämä suorittivat tehtävänsä. Isovihan jälkeen pitäjänkoulun luonne muuttui ja pitäjän asukkaat rupesivat itse ylläpitämään koulut. Vuonna 1762 annettiin asetus maaseudun lastenopettajista, mutta tämä tuli tunnetuksi ja hyväksytyksi vasta vuoden 1768 kuninkaallisella yleiskirjeellä maaherroille ja konsistoreille. Järjestelyn taustalla oli tavoite varmistaa, että opetus vastasi kirkon ja hallinnon tarpeita. Seurakunnan jäsenet piti osata lukea Raamattunsa ja siten kartuttaa kristillisen uskonsa. Tarkastukset hoitivat siksi ainoat käytettävissä olevat virkamiehet, piispat, hiippakunnat ja paikalliset papit. (Cavonius 1943).

 

Ruotsin koulutusjärjestelmä jatkui Suomessa vielä puoli vuosisataa sen jälkeen, kun Suomesta oli tullut Venäjän Suurruhtinaskunta. 1800-luvun keskivaiheella saapui kansakouluidea Suomeen ja ruvettiin perustamaan yksityisiä kansakouluja. Ihan kaikkein ensimmäinen lienee perustanut senaattori Gabriel von Haartman jo 1840-luvulla Kemiöön. Kansakoulujen oppilaiden piti saada sekä sellaisia teoreettisia tietoja, että käytännöllisiä taitoja, joiden siihen aikaan katsottiin olevan välttämättömiä yhteiskunnassa. Uskonto oli niistä vain yksi, lukemisen, kirjoittamisen, laskemisen ja kädentaitojen lisäksi. Kansakoulussa oli alussa vain neljä luokkaa ja sisäänpääsyvaatimuksena oli, että oppilas osasi lukea ja kirjoittaa. Siksi kansakoulun katsottiin olevan korkeampi koulutusmuoto, kuin pitäjän- ja lukkarinkoulut.

Pitkän julkisen keskustelun jälkeen perustettiin Suomeen 1870-luvulla kunnallinen kansakoulujärjestelmä, Kouluylihallitus ja kansakoulunopettajaseminaareja. Uno Cygnaeuksesta tuli ensimmäinen kansakouluntarkastaja, mutta kansakoulujen määrän lisääntyessä tarvittiin lisää tarkastajia.

Kouluntarkastuksen esihistorian jälkeen erotan kolme vaihetta sekä loppuvaihe:

  • 1869 – 1918 Venäjän aika, Kouluylihallituksen perustamisen jälkeen
  • 1919 – 1939 Sotia edeltävä aika, Kouluhallituksen perustamisen jälkeen
  • 1940 – 1970 Sotien jälkeinen aika, ennen peruskoulun käynnistämistä
  • 1970 – 2010 Lääninhallitusten kouluosastot, eli peruskouluaika

Alussa kaikille kunnan lapsille perustettiin vain yksi kansakoulu. Siinä opetettiin suomeksi, ruotsiksi, joskus venäjäksikin. Varhaisessa vaiheessa kansakouluntarkastajat huomasivat kuitenkin, että opettaminen useilla kielillä vaati opettajilta liikaa aikaa. Heidän aloitteestaan alettiin jo 1880-luvulla siksi jakaa koulut oppilaiden kielten perusteella. Myös tarkastuslaitos jaettiin vähitellen kielellisesti, jotta suomenkieliset kansakoulut saisivat suomenkielisiä ja ruotsinkieliset ruotsinkielisiä kansakouluntarkastajia.

 

Käsitteenä kouluntarkastus on Maritzen (Maritzen 2008, s. 87) määritellyt yksittäisten koulujen tarkkailua olemassa olevan tiedon perusteella. Kansakouluntarkastuksen tehtävät määriteltiin kansakoululaissa. Kansakoulunopettajilta puuttui alussa useimmiten virallinen koulutus. Siksi kansakouluntarkastuksen oli oltava perusteellinen ja rakentava. Kansakouluntarkastajan tehtävänä oli seurata ja ohjata opettajia toimimaan seminaarissa opetettujen periaatteiden mukaan.

 

Venäjällä vallitsi tsaarinaikainen virkamiesvalta, joten kun keisarillinen kansakouluntarkastusjärjestelmä perustettiin, tarkastajille annettiin runsaasti arvovaltaa. He matkustivat jopa parivaljakolla lämmitetyssä vaunussa kunnasta kuntaan tarkastamassa kouluja. Kansakouluntarkastajien tärkeyttä osoitti myös se, että heille uskottiin muitakin tehtäviä yhteiskunnassa koulumaailman ulkopuolella. Tutkiessani erityisesti ruotsinkielisiä kansakouluntarkastajia, olen kerännyt heidän elämänkertojansa ja todennut, että:

  • 1870-luvulla: Uno Cygnaeus perusti kansakoulunopettajaseminaareja
  • 1880-luvulla: K.V.Forsman perusti kansakouluja
  • 1890-luvulla Emil Böökista ja Albert Liliuksesta tuli professoreita
  • 1920- ja 1930-luvuilla: Hjalmar Björkwall, Hugo Högnäs ja Johannes Åbonde olivat tärkeitä vaikuttajia, Johannes Qvistista tuli professori.
  • 1940- ja 1950-luvuilla: Ernst August Mitts ja Valter Blomqvist olivat tärkeitä vaikuttajia, Gösta Cavonius ja Klas Wallin tulivat Kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston osastopäälliköiksi, mikä käytännössä oli ruotsinkielisillekorkein mahdollinen virka.
  • 1960 ja 1970-luvuilla: Nils Lindfors, Clara Granberg ja Harri Hoffman osallistuivat lääninhallituksen apulais-osastopäälliköinä peruskoulun perustamiseen, Paul Jansson vaikutti ruotsinkieliseen musiikkielämään, Samuel Lindgren ja Lennart Winqvist tulivat Kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston päälliköiksi.

 

Uno Cygnaeus, oli jo kansakoulun perustamisvaiheessa 1870-luvulla toivonut, että siitä tulisi maalle yhteinen perustavanlaatuinen koulu. Herrojen ja tavallisen kansan välinen sosiaalinen kuilu oli kuitenkin vielä liian suuri, jotta ajatus silloin olisi voinut toteutua. Kirkon vaikutusvalta jatkui vielä vahvana. Venäjän vallan aikana ehdittiin kuitenkin perustaa paljon kansakouluja. Siinä tarkastajat olivat usein tärkeimpiä innoittajia. Sen sijaan mitään varsinaia uudistuksia ei kuitenkaan pystytty saamaan aikaan kansakouluun, koska venäläiset pelkäsivät niiden aiheuttavan uudistusvaatimuksia myös muualla suuressa valtakunnassa.

 

Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen kansakoulun tärkeimmäksi tehtäväksi tuli herrojen ja tavallisen kansan välisten erojen vähentäminen ja kansan yhdistäminen. Siksi jo kolme vuotta sodan jälkeen otettiin oppivelvollisuus käyttöön vuonna 1921. Kansakouluntarkastajille tuli kova työ vakuuttaa vanhempia ja työnantajia siitä, että lapsille oli hyödyllisempi istua lukemassa koulupenkillä kuin olla töissä pelloilla tai verstaissa. Siihen asti lukutaidon opettaminenhan oli ollut perheiden tehtävä. Rikkaimmilla perheillä oli ollut mahdollisuus laitaa lapsensa yksityisiin, pienten lasten kouluihin. Siksi tärkeäksi osaksi oppivelvollisuuslaissa tuli pienten lasten koulujen sisällyttäminen kansakouluun alimpina luokkina, 1 ja 2, joissa lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perusteet opetettiin myös vähävaraisempien perheiden lapsille.

 

Kansakouluntarkastajat tukivat aktiivisesti oppivelvollisuuslakea ja yrittivät innoittaa kuntien päättäjiä lisä kansakoulujen perustamista. Kouluntarkastusta varten laadittiin tarkat tarkastuskaavat. Tarkastajia palkattiin kaikenlaisiin tehtäviin myös koulutussektorin ulkopuolella. Monet olivat pankinjohtajina, kunnanvaltuuston tai seurakuntaneuvoston puheenjohtajina. Toiset olivat sosiaalisesti tai kulttuurisesti aktiivisia paikallisten urheilujärjestöjen perustajina, kirjailijoina tai musiikkielämässä kuorojen perustajina tai kuorojenjohtajina. Monet olivat silloisen ruotsinkielisen opettajalehden, Tidskrift för folkskolan, päätoimittajia tai tarkastajahdistyksen johtohenkilöitä. Toiset nousivat Kouluhallituksen tai vastaaviin johtotehtäviin.

Jo Suomen sodan aikaan 1940-luvulla ruvettiin keskustelemaan yhtenäisyyskoulusta. Sodan jälkeen 1940-luvulla yhteiskuntaluokkien välinen etäisyys oli vähentynyt. Kansakouluntarkastajat työskentelivät kansalaiskoulujen ja maaseudun asukkaille ja vähävaraisemmille perustettujen kunnallisten keskikoulujen perustamisen puolesta. Tärkeitä ruotsinkielisiä kansakouluntarkastajia olivat ennen peruskoulun aikaa Ernst August Mitts, joka kirjoitti demokratian puolesta natsi-ideologiaa vastaan ja Valter Blomqvist, joka kokosi ajankohtaiset säädökset yksiin kansiin. Gösta Cavoniuksesta ja Klas Wallinista tuli peruskoulun perustamisen yhteydessä Kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston päälliköitä.

1940-luvulla nimitettiin ensimmäinen suomenkielinen naispuolinen tarkastaja. Hän sai vähän ajan kuluttu useita naispuolisia kollegoja. Ruotsinkielisellä puolella Clara Granberg oli ensimmäinen vasta vuonna 1970. Vaikka tämä kehitys ei suoraan voi johdattaa naispuolisten tarkastajien nimeämiseen asiaan liittyy myös, että kansakoulun poika- ja tyttöluokista vähitellen luovuttiin. Tämä kehitys saavutti huippunsa 1970-luvulla, kun peruskoulu otettiin käyttöön luonnollisesti yhteiskouluna.

1960 ja 1970-luvuilla: Nils Lindfors, Clara Granberg ja Harri Hoffman osallistuivat lääninhallituksen varaosastopäällikköinä peruskoulun perustamiseen, Paul Jansson vaikutti ruotsinkieliseen musiikkielämään, Samuel Lindgrenistä ja Lennart Winqvististä tuli Kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston päälliköitä.

1900-luvun lopussa oli useissa kunnissa aloitettu järjestää esiopetusta 6-vuotiaille. Tarkastajien viimeisempiin tärkeisiin saavutuksiin kuului lausunto yleisen esiopetuksen aloittamisen puolesta.

Kansakouluntarkastajat vaikuttivat siis ratkaisevasti siihen, että

  • 1870-luvulla: Kansakouluja perustettiin jokaiseen kuntaan.
  • 1880-luvulla: Kansakoulujen opteuskieli määriteltiin.
  • Vuonna 1921: Oppivelvollisuus otettiin käyttöön ja pienten lasten koulut yhdistettiin kansakouluihin.
  • 1940-luvulla: Kansalaiskouluja ja kunnallisia keskikouluja alettiin perustaa.
  • 1970-luvulla: Peruskoulu otettiin käyttöön,
  • 1998-luvulla: Yleinen esiopetus aloitettiin 6-vuotiaille.

 

Keskustelussa peruskoulusta kyseenalaistettiin kouluntarkastajien tehtäviä koska tehtävä ei enää nähty sopivan uuteen demokraattisempaan yhteiskuntanäkemykseen. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho lausui 1975, että kouluntarkastus pitää lakkauttaa. Uno Cygnaeuksen unelma oli toteutunut, koska yleinen perusopetus kaikille maan lapsille oli saatu aikaan. 1980-luvun alussa Kouluhallituksen talousarviota kevennettiin siirtämällä kouluntarkastus Kouluhallituksesta lääninhallituksille, johon muodostettiin kouluosastoja. Tällä tavalla kansakouluntarkastajien suora yhteys Kouluhallitukseen katkaistiin ja tarkastusohjeet purettiin. Perinteinen kouluntarkastus lopetettiin asetuksella vuonna 1987. Läänien lopettamisen yhteydessä vuonna 2010 kouluosastotkin lopetettiin ja jäljelle jäävät tehtävät siirrettiin muille elimille kuten aluehallintovirastoille, kasvatuksen ja koulutuksen arviontikeskukseen ja Opetushallitukseen. Tätä aikaa voi pitää kouluntarkastuksen viimeisenä vaiheena. Näin siirryttiin ajan hengen mukaan lupatoiminnasta jälkeenpäin toimivaan arviointitoimintaan.

 

Oliko Esko Aho sitten oikeassa, että tarkastajat olivat tehneet tehtävänsä, kun peruskoulu perustettiin? Heikki K.Lyytisen (moniste) mukaan syynä oli poliittinen taistelu vaikutusvallasta peruskoulussa. Taistelun osapuolet olivat kokoomuslaiset, jotka katsoivat peruskoulun olevan keskustalaisten ja sosiaalidemokraattisen pyrkimys kehittää maata tasa-arvoisempaan suuntaan, jossa opettajat olisivat koulutuksen keskipisteessä. Myöhemmin on ilmennyt, että oikeistovoimat perustivat salaseuran, johon kuului useita Opetushallituksen virkamiehiä. Vaikuttamalla opetussuunnitelmiin he jarruttivat kehitystä. Vähän vahingossa tarkastajat joutuivat molempien ryhmien ristituleen. Sosialisteille ja keskustalaisille he edustivat vanhaa hierarkkista ylivaltaa ja kokoomuslaisille he eivät riittävästi tukeneet lahjakkaat ja resurssirikkaat oppilaat suurkaupungeissa.

 

Kun kävin läpi tarkastajien elämänkertoja, selvisi, että heitä voidaan melko selkeästi jakaa kolmeen ryhmään. Ryhmittelemässä niitä käytin myös faktorianalyysiä, mutta tarkastajien määrä oli liian pieni saadakseen luotettavia todennäköisyyksiä.

 

Löydetyt ryhmät nimesin urantekijöiksi, idealisteiksi ja yleismiehiksi. Tarkastajista monet kuuluivat kahteen ryhmään. He olivat esimerkiksi sekä idealisteja, että urantekijöitä eikä kaikkia tarkastajia voi lukea kansakoulun tärkeimmiksi tulisieluiksi. Taulukosta näkee, että Venäjän aikana kansakouluntarkastajista suurin ryhmä kuului idealisteihin, peruskoulun aikana sen sijaan yleismiehiin, jotka etenivät yhteiskunnassa usein koulumaailman ulkopuolella.

 

Tarkastajien luokitus

Ajanjakso               urantekijät     idealistit    yleismiehet 

Venäjän aika            5                  21                 12            

Ennen sotaa             0                  18                 17            

Sodan jälkeen          3                    2                   6            

Peruskouluaikana     1                    1                 15            

Yhteensä                 9                  42                 50             N= 51

Prosentti               18 %              80 %            98 %

 

Tarkastuksesta luopuminen seurasi useita uusia ilmiöitä. Valitusten ja kantelujen räjähdysmäinen kasvu ja tarkastajien mahdollisuudet arvovallallaan vaikuttaa peruskoulun varattuihin määrärahoin hävisi. Heillä oli ollut tärkeä yleisnäkemys alueensa koulujen tarpeista j siksi pystyneet kertomaan ehdotettujen supistusten vaikutuksista.

Nyt jälkeenpäin voi todeta, että peruskoulun PISA-tulokset alkoivat laskea 2000-luvulla, kun kouluntarkastuksesta oltiin luopumassa, mutta mitään muuta suoraa syy-yhteyttä ei ole mahdollista osoittaa kun määrärahojen supistumisesta.[:]

Lämna ett svar

E-postadressen publiceras inte. Obligatoriska fält är märkta *